Postikortti Korkeakoskelta luonnonsuojeluun

Vaikka opettajan kevät on kiireistä aikaa, sain kuitenkin aloitettua uuden yhteistyöprojektin luonnon hyväksi. Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen (KLYY) avustuksella lähtee ensi viikolla painoon viiden kuvan postikorttisarja Takaisin luontoon-taidevalokuvakokoelmastani. Kortteihin valitut kuvat on kuvattu Korkeakosken luonnonsuojelualueella Tuovilanlahdessa, joka nykyisin on osa Kuopion kaupunkia. Korkeakoski edustaa minulle kaikkea lähtien lapsuuden leikkipaikasta metsässä hiljentymiseen asti. Yli satavuotias vanha metsä on jotain toista, kuin talousmetsä, jota ihminen hoitaa kasvimaan lailla. Vanhassa metsässä puut saavat kaatua ja lahota niille sijoilleen. Kaikelle on arvonsa ja paikkansa luonnon ekosysteemissä. KLYY:n ansiosta tämä mahtava paikka aikoinaan rauhoitettiin ja siksi halusin toimia jollain tapaa yhdistyksen hyväksi.

Valkea pieni leluhevonen vesiputouksen juurella.
Putous

Kuvani eivät ole perinteisiä luontokuvia, vaan eräänlaisia asetelmia luonnossa. Joku näkee niissä leikkiä, osalla lähtee tarinat kulkemaan. Tavallaan jatkan kuvien avulla lapsuuteni leikkejä, mutta otan myös kantaa katoavan luonnon ja lajien sukupuuton puolesta. Pikkueläinten ei ole tarkoitus näyttä oikeilta eläimiltä. Sen lisäksi, että lelut on valittu visuaalisuutensa vuoksi, edustavat ne lajeja, jotka eivät noihin maisemiin oikeasti kuulu. Meillä ei ole vuorikauriita, norsuja tai villihevosia. Ovatko meille tutut villieläimet pian yhtä outoja luonnossa? On surullista lukea, kuinka lapsuudesta tutut eläimet ja kasvit ovatkin yhtäkkiä uhanlaisia tai vaaraantuneita.

Pieni lelupeura jäätyneen maaston päällä.
Kohti talvea

Postikorttien myynnin tuotosta menee 50% luonnon hyväksi KLYY:n kautta. Kortteja voi ostaa kauttani, kesäisin Korkeakosken Kanjonin kahvilasta sekä Tuovilanlahden Wanhan tietolan kahvilasta. Lisää jälleenmyyjiä etsitään parhaillaan 😉

Tarkkailija

Tässä projektissa on tullut jo opittua kaikkea uutta, mutta siitä lisää myöhemmin. Sitä ennen, muista läheistä katoavalla perinteellä. Lähetä postikortti!

Valtias

Mustikanpoimintaa ja valokuvausta

Kimo laitumella

 Kesällä mustikkametsässä ajattelin, että tavassani marjastaa ja valokuvata on paljon samaa.

 Poimin mustikoita käsin. Poimuri jättää varvut niin ikävän näköisiksi ja roskien siivoamisessa on jälkeenpäin hirveä homma. Käsin poimiminen on mukavan hidasta, eikä yksikään mustikka jää huomaamatta varpujen alle kurkkiessa.  Valokuvaamisessakin olen hieman hidas, sellainen sivusta tarkkailija. Pidän tilanteiden kuvaamisesta, en haluaisi ohjata kuvattavia. Välillä kyllä saatan kuvata ratsukoita ihan vain treenatakseni liikkuvaa kohdetta. Olen myös hieman vanhanaikainen kuvaaja; hyvä kuva tulee suoraan kamerasta. Johtuneeko heikoista kuvankäsittelytaidoista, mutta olen laiska säätämään koneella jälkikäteen. Olen kyllä opetellut ajattelemaan, että kuvankäsittely on itse asiassa ihan samaa, mitä ennen tehtiin pimiössä tuntitolkulla.

 Metsässä saattaa näyttää ensin siltä, ettei missään ole marjan marjaa. Kunnes sitten pysähtyy ja kyykistyy, niin mustikoita onkin maa täynnä. Joskus tulee halu kuvata, mutta kuvauskohde tuntuu puuttuvan. Oikeasti mitä vaan voi kuvata mielenkiintoisesti. Tätä yritän oppilaillenikin opettaa.  Tulee mieleen useampikin kerta, kun olen halunnut kuvata hevosia laitumella. Niillä on kuitenkin tapana kulkea turpa ruohossa, eikä suinkaan laukata harjat hulmuten kuvauksellisesti aamuauringossa. Ehkä parhaan hevoskuvani olen kuitenkin ottanut  tilanteessa, jossa hevoset olivat kerääntyneet keskipäivällä lantalan eteen varjoa pitämään ja kaikki tuntuivat vain nukkuvan.

Suomenhevosen harja

 Mustikoita ei kannata sateessa poimia. Marjat ovat märkiä ja niin on peffakin, kun en sitä poimuria käytä. Olen myös valokuvaajana mukavuudenhaluinen. Ihailen valokuvaajia, jotka vangitsevat aamunsarastuksen (silloin nukun) tai kesäyön täysikuun (nukun silloinkin). Joka kevät päätän, että nyt tänä kesänä valvon yön metsässä ja koen hienoja hetkiä kamerani kanssa. Sitten muistan hyttyset. Niitä on tarpeeksi päivälläkin. Siksi ihailenkin luontokuvaajia, kuten Heikki Willamoa, jotka jaksavat istua kuvauskojussa jopa useamman vuorokauden karhua odotellessa, eihän niissä kojuissa ole vessaakaan. Kiitos heille, että tiedän kuinka hieno ja monipuolinen luonto Suomessa on!

 Kun mustikoita saa käsin poimimalla kerättyä litran kahdessa tunnissa ja mehustamisesta jäävää määrää ei kannata edes mainita, niin mieleen hiipii ajatus, että onko tässä mitään järkeä. Kun on voittanut mukavuudenhalunsa ja kuvannut hyttysiä uhmaten pikkueläinleluja metsässä omaksi ilokseen, niin tiedän, että näin kiva juttu ei voi olla turhaa. Ja siellä mustikkametsässä alkaa muuten ajatus virtaamaan ja uusia ideoita syntymään.