Ratkaisukeskeisen kuvataideterapian ohjaajan koulutus

Talvella 2021 suoritin Ratkaisukeskeisen kuvataideterapian ohjaajan -opinnot. Suomessa tähän kouluttaa yksityinen oppilaitos Alfa Partners Academy Finland. Ohjaajan opintojen jälkeen koulussa voi jatkaa myös ammatilliselle tasolle. Itse lähdin etsimään ohjaajan koulutuksesta työkaluja oppilaiden kohtaamiseen ja etenkin huonosti voivien nuorten ymmärtämiseen.

Ratkaisukeskeinen kuvataideterapia käyttää kuvaa eri muodoissaan ajattelun, keskustelun ja reflektoinnin apuna. Kuvaa ei arvoteta, eikä aikaisempaa taiteellista kokemusta tarvita. Nähdäkseni se sopii parhaiten ihmiselle, jolle kuvan tekeminen on jollain tapaa mieluisaa. Kuvan avulla ongelmia voi etäännyttää ja tarkastella ikään kuin ulkoa päin, itsestä erillisenä osana. Joskus tämä voi auttaa ikävistäkin asioista puhumista.

Ratkaisukeskeinen psykologia pohjaa ajatukseen, että jokainen ihminen tietää parhaiten itse, mikä hänelle on hyväksi. Terapeutin tehtävänä on auttaa löytämään näitä ratkaisuja ja vahvistaa asiakkaan itsetuntoa. Sen sijaan, että mietitään mikä kaikki on pielessä, on joskus hyvä pysähtyä ajattelemaan myös kaikkea sitä, mikä on hyvin. Ongelmia lähestytään pienin askelin ja konkreettisin teoin.

Toisin näkemisen taito on myös oleellinen osa ratkaisukeskeisyyttä. Monen asian voi nähdä negatiivisena tai positiivisena. Esimerkiksi hitaus voi olla harkitsevuutta tai äänekkyys rohkeutta. Olenkin harjoitellut sanoittamaan luokassa tapahtuvia tilanteita uudelleen positiivisuuden kautta ja tämä on parantanut kärsivällisyyttäni oppilaita kohtaan.

Opintojen aikana luimme ratkaisukeskeisen psykologian kirjallisuutta, pidimme oppimispäiväkirjaa sekä teimme monia käytännön harjoituksia itse ja opettelimme ”oikein” kysymistä parin kanssa. On muuten yllättävän vaikeaa kuunnella ja kysyä tarjoamatta vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Opettajana etenkin olen tottunut neuvomaan. Nyt osaan toivottavasti vielä paremmin kuunnella, milloin oppilas kaipaa neuvoa, milloin vain keskustelua.

Vaikka harjoituksissa tehtyjä kuvia ei arvioitu, eikä tarkoituksena ollut kehittyä kuvantekijänä, löysin kuitenkin uutta rentoutta omaan kuvantekemiseeni. Tärkeintä on tosiaan tekeminen, ei lopputulos! Tästä olen puhunut kyllä aina oppilailleni, mutta omaan tekemiseeni tämä ei ole ihan yltänyt. Olen onnistunut ratkaisukeskeisen kuvataideterapian avulla vaimentamaan sisäistä kriitikkoani ja löytämään lisää iloa tekemiseen.

Koko kylä maalaa, yhteisöllinen taidetapahtuma

Kesällä 2021 Taika ry toteutti Pielaveden torille yhteisöllisen taidetapahtuman ”Koko kylä maalaa”. Olin saanut idean asfalttiin maalatusta räsymatosta jo edellisenä kesänä istuskellessani putiikkimme edessä katsellen edessä avautuvaa hieman ankeaa toria. Idea ei suinkaan ole omani, vaan vastaavia mattoja on maalattu usealle paikkakunnalle Suomessa.

Saimme talven aikana Pielaveden kunnalta luvan toteuttaa maalauksen vesiliukoisilla maaleilla, joten kesällä sitten päästiin tositoimiin. Paikallinen K-rauta lahjoitti maalit, joilla pääsimme alkuun ja Leipomo Puustelli tarjosi ensimmäisen päivän maalaajille pullaa ja Taika ry keitti kahvit. Kesän aikana myös moni paikallinen toi omia maalipurkkien loppuja, joilla saatiinkin mattoa maalattua koko torin pituudelta.

Pielavesi-Keitele lehti kävi tekemässä taidetapahtumasta pienen uutisen.

Oli ilahduttavaa huomata kuinka moni oli kiinnostunut osallistumaan räsymaton toteutukseen. Joillakin saattoi olla pieniä epäilyksiä maton tarkoituksesta, mutta hyväksyntä löytyi, kun kerroin, että maton on tarkoitus tuottaa iloa ihan kaikille! Jokainen pystyi tässä matalan kynnyksen taidetapahtumassa tekemään jotakin. Aamuisin esimerkiksi tarvittiin asfaltin pesijää ja mittamiehiä vetämään suorat linjat matolle, ennen kuin varsinainen maalaus pääsi alkamaan. Jokainen maalari sai valita mieluisan värin tarjolla olevista maaleista ja maalata sen verran kun jaksoi. Joku kävi monena päivänä ja joku maalasi vain yhden raidan. Jos polvet eivät taipuneet kyykkyyn, niin ainakin pystyi ohjeistamaan muita tai muistelemaan oikean maton kutomista. Kävipä yksi koirakin jättämässä mattoon vaaleansiniset tassunjälkensä.

Yhteisöllisen taidetapahtuman vetäminen oli minulle ensimmäinen laatuaan. Vaikka yläasteella olen tottunut ohjeistamaan isojakin joukkoja, oli räsymaton maalaus melko erilaista. Parasta oli, että työskentely perustui vapaaehtoisuuteen ja tuotti iloa kaikille osallistujoille, mutta myös sivusta seuraajille!

Digiloikkaaja tiputtaa puomin

Digiloikka, tuo mystinen termi, on muotia omalla alallani eli opetuksessa. Asioiden pitää tapahtua sähköisesti, jotta niitä voidaan säilöä ja analysoida. Koska voiko oppia, jos oppimispolkua ei voi todentaa? No, todellakin! Mutta ei siitä nyt enempää.

Henkilökohtainen digiloikkani alkoi Pudasjärven maatalousopilaitoksessa. Muistan piirtäneeni kaloja jollain ohjelmalla, jolla tehtiin lähinnä ympyröitä, mustavalkoisia sellaisia tietenkin. Tehtiin me varmaan muutakin, mutta ei ole jäänyt mieleen. Sen sijaan muistan kuinka vaikeaa oli moottorisahan käynnistys tai kuinka hevonen valjastettiin reen eteen.

Taideteollisessa korkeakoulussa esiteltiin korppu ja lerppu, ne olivat aika kalliita opiskelijalle. Internetissä oli lähinnä tekstiä. Opin ohjelmoimaan sivun, jossa oli ottamani valokuva ja Pentti Saarikosken runo. Se oli mahtavaa, mutta siihen se sitten jäikin. Koneita ei vielä silloin käytetty kuvankäsittelyyn tai editointiin.

Parisuhde-etuna olen sittemmin tutustunut tietokoneisiin. Olen opetellut itsekseni tekstin- ja kuvankäsittelyohjelmat. Aloittaessani opettajana yläasteella, opettajia vielä koulutettiin ohjelmien käyttöön. Oli ihan mahtavaa päästä kurssille, jossa oli asiansa osaava opettaja. Digiloikan myötä opetusalalla nämä kurssit lopetettiin. Tilalle on tullut työpajoja, joissa voit mennä kokeilemalla kehittymään muiden osaamattomien kanssa.

Sitkeästi yritän digiloikata ja nähdä homman etuja. Ehkä ainakin omat aivot pysyvät virkeänä kaiken tämän keskellä. Näiden kotisivujen tekokin on ollut pitkä prosessi. Kurssin (itse maksetun) kävin tuplasti, kun tässä iässä ei tunnu tieto jäävän päähän ihan helpolla. Tänään olen taas turhautunut, kun eräskin kurssilla opittu, ei toimikkaan omalla koneella. Sanon vaan, että voihan SEO…

Esteratsastuksen lopetin jo vuosia sitten, kun en koskaan oppinut näkemään oikeaa lähestymistä esteille. Digiloikkaa en voi lopettaa, vaikka puomit kuinka kolisevat ja virhepisteitä kertyy. Tiedänpähän ainakin miltä oppilaasta tuntuu, kun jokin ei onnistu, vaikka kuinka yrittää. Onneksi silloin voi etsiä kiertoteitä tai löytää hyvän opettajan 🙂

Ratsukko ylittämässä estettä takaapäin kuvattuna,
Kuvan sujuvasti esteen ylittävä ratsukko ei liity tapaukseen.

PS: SEOkin alkoi sujumaan parin päivän tauon jälkeen. Joskus auttaa, kun ongelmaa katsoo tuorein silmin.