Taidenäyttelyt 2023

Kesällä -23 töitäni oli esillä Pielavedellä yhteisnäyttelyssä Taika Putiikin galleriaseinällä. Olemme Taikassa panostaneet taiteeseen ajatuksella, että Putiikki on myös galleria, johon aina ei tarvitse tulla ostoksille vaan myös kokemaan ja katsomaan taidetta.

Kalevalan Marjatan muotokuva. Naisen hiuksina punaisia puolukoita. Taustalla sininen hevosenpää.
Marjatta, akryylimaalaus kankaalle

Samaan aikaan töitäni oli kesällä esillä Maaningan uudessa kesäkahvilassa yhdessä Susanna Hotarin keramiikan ja Jaana Pietikäisen lasiteosten kanssa.

Yleisnäkymä kesäkahvilan sisätilaan. Seinällä maalauksia.

Marraskuussa pystytimme yhdessä siskoni Tytti Huhtaniskan kanssa näyttelyn Oulaisten kaupungin ylläpitämään KoronaGalleriaan. Pääpaino näyttelyssä oli äitimme Marja-Leena Huhtaniska upeilla taidematoilla. Esillä oli myös siskoni maalauksia ja itseltäni readymade-teoksia. Näyttely oli oikein onnistunut ja galleria sai myös täysin uusia kävijöitä.

KoronaGallerian mainos Uusin silmin-näyttelylle. Kuvana maalaus harakasta. Maalauksesta roikkuu helminauha, jossa riipuksena lusikka. Maalauksen päällä oksan käppyrä.

Vuoden loppuun ehti vielä Uusikaupungin Runonkulman Gallerian yhteisnäyttely Veden väri. Kivan tapahtumarikas vuosi siis näyttelyiden osalta!

Värikäs maalaus virtaavasta vedestä. Muodot ovat realistiset, mutta värit eivät. Kivet ovat violetteja, vesi turkoosia ja taivas punainen. Maalaus oli esillä Runonkulman Galleriassa talvella 2023.
Korkeakoski, akryylimaalaus paperille

PS:Muita töitäni näet täältä ja joitakin maalauksiani voit myös ostaa verkkokaupastani.

Toiminimen perustaminen sivutoimisena yrittäjänä

sininen kirahvi käävän päällä

Kuinka toiminimen perustaminen tuli itselleni ajankohtaiseksi?

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, kesällä 2019 olin tilanteessa, missä omistin laatikkokaupalla postikortteja, jotka odottivat uusia omistajia. Mukavuudenhaluisena ihmisenä torille myyjäksi lähteminen ei houkuttanut, koska torille oli pitkä matka ja Suomen kesä epävakaa. Oli siis löydettävä jälleenmyyjiä. Oli siis perustettava jonkin sortin firma, jotta toiset firmat ostaisivat minulta tuotteita.

Osakeyhtiön perustaminen on nykyisin helpottunut, koska pääomaa ei enää tarvita. Se tuntui kuitenkin turhan järeälle hankkeelle Takaisin luontoon -hyväntekeväisyyspostikortteja varten. Nykyisin on myös monenlaista palvelua ns. kevytyrittäjyyden uralla, jolloin ei tarvitse itse huolehtia esim. verojen maksamisesta. Koska kuitenkin tykkään opetella uusia asioita, päätin perustaa saman tien oman toiminimen.

Toiminimen perustaminen on helppoa. Netti on pullollaan ohjeita toiminimen perustamiseen. Yritä.fi- sivustot sekä Yrityksen perustaminen.net-sivustot olivat molemmat itselleni hyödyllisiä tiedonlähteitä ja niiden avulla sain toiminimen käyntiin.

Toiminimiyrittämisen aloittaminen on edullista. Kaupparekisteriin ilmoittautuminen maksaa sähköisesti 60e. Sekään ei ole välttämätöntä, mutta suotavaa. Toiminimen verotus on myös yksinkertaista, etenkin pienellä bisneksellä. Sinun rahasi ovat myös toiminimen rahoja 😉 Koska olen päätoiminen opettaja, niin oletan, että yrittäjyydelle ei tule tulevaisuudessakaan olemaan paljoa aikaa ja toiminta pysyy pienenä. Siksikin toiminimi tuntui järkevälle vaihtoehdolle.

Arvonlisäveroa tarvitsee maksaa vasta 10 000 e ylittävältä summalta. Jos ilmottaudut kuitenkin arvonlisävelvolliseksi, voit vähentää alvit verotuksessa. Itse päätin lähteä saman tien tähänkin kelkkaan, niin kaupankäynti jälleenmyyjien kanssa on selkeämpää.

Itselleni eniten päänvaivaa aiheutti toiminimen nimen valinta. Valokuviin keskittyvät sivuni olivat aiemmin toimineet Kuvasavo -nimellä ja nykyiset nettisivut taas Kerran kuvassa -nimellä. Toisaalta olisin halunnut nimen olevan Kerran tai Kerran.fi, koska molemmat olivat lyhyitä ja helppoja muistaa. Nämä eivät kuitenkaan menneet kaupparekisteristä läpi, vaan nimeksi valikoitui lopulta Kerran kuvassa. Siihenkin olen kyllä ollut tyytyväinen.

Vaikka olo on ajoittain kuin vieraalla planeetalla näissä yrityskuvioissa, niin nykyisin ainakin ymmärrän paljon paremmin, kuinka tuotteen hinta muodostuu ja minkä verran siitä jää tekijälle käteen. Arvostan yksityisyrittäjiä nyt vielä enemmän, kuin ennen toiminimen perustamista. Arvostan myös enemmän työtäni opettajana ja sen mukana tuomaa taloudellista vakautta. Omalla stressinsietokyvylläni ihan kokopäiväinen yrittäjyys ei taitaisi olla se paras vaihtoehto.

Postikortti Korkeakoskelta luonnonsuojeluun

Vaikka opettajan kevät on kiireistä aikaa, sain kuitenkin aloitettua uuden yhteistyöprojektin luonnon hyväksi. Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen (KLYY) avustuksella lähtee ensi viikolla painoon viiden kuvan postikorttisarja Takaisin luontoon-taidevalokuvakokoelmastani. Kortteihin valitut kuvat on kuvattu Korkeakosken luonnonsuojelualueella Tuovilanlahdessa, joka nykyisin on osa Kuopion kaupunkia. Korkeakoski edustaa minulle kaikkea lähtien lapsuuden leikkipaikasta metsässä hiljentymiseen asti. Yli satavuotias vanha metsä on jotain toista, kuin talousmetsä, jota ihminen hoitaa kasvimaan lailla. Vanhassa metsässä puut saavat kaatua ja lahota niille sijoilleen. Kaikelle on arvonsa ja paikkansa luonnon ekosysteemissä. KLYY:n ansiosta tämä mahtava paikka aikoinaan rauhoitettiin ja siksi halusin toimia jollain tapaa yhdistyksen hyväksi.

Valkea pieni leluhevonen vesiputouksen juurella.
Putous

Kuvani eivät ole perinteisiä luontokuvia, vaan eräänlaisia asetelmia luonnossa. Joku näkee niissä leikkiä, osalla lähtee tarinat kulkemaan. Tavallaan jatkan kuvien avulla lapsuuteni leikkejä, mutta otan myös kantaa katoavan luonnon ja lajien sukupuuton puolesta. Pikkueläinten ei ole tarkoitus näyttä oikeilta eläimiltä. Sen lisäksi, että lelut on valittu visuaalisuutensa vuoksi, edustavat ne lajeja, jotka eivät noihin maisemiin oikeasti kuulu. Meillä ei ole vuorikauriita, norsuja tai villihevosia. Ovatko meille tutut villieläimet pian yhtä outoja luonnossa? On surullista lukea, kuinka lapsuudesta tutut eläimet ja kasvit ovatkin yhtäkkiä uhanlaisia tai vaaraantuneita.

Pieni lelupeura jäätyneen maaston päällä.
Kohti talvea

Postikorttien myynnin tuotosta menee 100 % Suomen luonnonsuojeluliitolle. Kortteja voi ostaa nettikaupastani, Luonnonsuojeluliiton Luontokaupasta sekä kesäisin Taika Putiikista Pielavedeltä.

Tarkkailija

Tässä projektissa on tullut jo opittua kaikkea uutta, mutta siitä lisää myöhemmin. Sitä ennen, muista läheistä katoavalla perinteellä. Lähetä postikortti!

Valtias

Mustikanpoimintaa ja valokuvausta

Kimo laitumella

 Kesällä mustikkametsässä ajattelin, että tavassani marjastaa ja valokuvata on paljon samaa.

 Poimin mustikoita käsin. Poimuri jättää varvut niin ikävän näköisiksi ja roskien siivoamisessa on jälkeenpäin hirveä homma. Käsin poimiminen on mukavan hidasta, eikä yksikään mustikka jää huomaamatta varpujen alle kurkkiessa.  Valokuvaamisessakin olen hieman hidas, sellainen sivusta tarkkailija. Pidän tilanteiden kuvaamisesta, en haluaisi ohjata kuvattavia. Välillä kyllä saatan kuvata ratsukoita ihan vain treenatakseni liikkuvaa kohdetta. Olen myös hieman vanhanaikainen kuvaaja; hyvä kuva tulee suoraan kamerasta. Johtuneeko heikoista kuvankäsittelytaidoista, mutta olen laiska säätämään koneella jälkikäteen. Olen kyllä opetellut ajattelemaan, että kuvankäsittely on itse asiassa ihan samaa, mitä ennen tehtiin pimiössä tuntitolkulla.

 Metsässä saattaa näyttää ensin siltä, ettei missään ole marjan marjaa. Kunnes sitten pysähtyy ja kyykistyy, niin mustikoita onkin maa täynnä. Joskus tulee halu kuvata, mutta kuvauskohde tuntuu puuttuvan. Oikeasti mitä vaan voi kuvata mielenkiintoisesti. Tätä yritän oppilaillenikin opettaa.  Tulee mieleen useampikin kerta, kun olen halunnut kuvata hevosia laitumella. Niillä on kuitenkin tapana kulkea turpa ruohossa, eikä suinkaan laukata harjat hulmuten kuvauksellisesti aamuauringossa. Ehkä parhaan hevoskuvani olen kuitenkin ottanut  tilanteessa, jossa hevoset olivat kerääntyneet keskipäivällä lantalan eteen varjoa pitämään ja kaikki tuntuivat vain nukkuvan.

Suomenhevosen harja

 Mustikoita ei kannata sateessa poimia. Marjat ovat märkiä ja niin on peffakin, kun en sitä poimuria käytä. Olen myös valokuvaajana mukavuudenhaluinen. Ihailen valokuvaajia, jotka vangitsevat aamunsarastuksen (silloin nukun) tai kesäyön täysikuun (nukun silloinkin). Joka kevät päätän, että nyt tänä kesänä valvon yön metsässä ja koen hienoja hetkiä kamerani kanssa. Sitten muistan hyttyset. Niitä on tarpeeksi päivälläkin. Siksi ihailenkin luontokuvaajia, kuten Heikki Willamoa, jotka jaksavat istua kuvauskojussa jopa useamman vuorokauden karhua odotellessa, eihän niissä kojuissa ole vessaakaan. Kiitos heille, että tiedän kuinka hieno ja monipuolinen luonto Suomessa on!

 Kun mustikoita saa käsin poimimalla kerättyä litran kahdessa tunnissa ja mehustamisesta jäävää määrää ei kannata edes mainita, niin mieleen hiipii ajatus, että onko tässä mitään järkeä. Kun on voittanut mukavuudenhalunsa ja kuvannut hyttysiä uhmaten pikkueläinleluja metsässä omaksi ilokseen, niin tiedän, että näin kiva juttu ei voi olla turhaa. Ja siellä mustikkametsässä alkaa muuten ajatus virtaamaan ja uusia ideoita syntymään.

Minkä kerran oppii, sen voi myös unohtaa…

Moni taito vaatii treenausta ja toistoa. Opittuja juttuja täytyy myös ylläpitää ja kerrata, muuten taidot voivat ruostua.

Opiskellessani Taideteollisessa korkeakoulussa (nykyinen Aalto yliopisto) tykkäsin todella paljon maalaamisesta ja valokuvaus jäi vuosiksi taka-alalle.

Kaikkien mahdollisten maalauskurssien lisäksi onnistuin saamaan itseni myös maalauksen painotukseen, vaikka minulla oli jo tekninen työ sivuaineena. Taikissa oli loistavia taideopettajia ja sain paljon arvokasta oppia materiaaleista ja ilmaisusta. Valmistuminen kuitenkin kesti ja kesti, kunnes keksin lahjoa itseni valmistumisen jälkeen elämäni ensimmäisellä omalla hevosella. Yhtäkkiä kirjoitustyö alkoikin maistua ja valmistuin taidekasvattajaksi. Oman hevosen ja sekä Vantaan että Espoon kuvataidekoulussa opettamisen jälkeen, ei sitten omalle taiteelliselle työlle enää löytynytkään aikaa ja maalaaminen jäi.

Tänä kesänä 2018 sain mahdollisuuden viedä valokuviani Takaisin luontoon-sarjasta esille Kuopion museokorttelin kahvilaan. Paikassa toimi Eläväinen kahvila, joka tarjosi vegaanista ja gluteenitonta ruokaa. Kahvilan pitäjän ajatukset ruuan parantavasta voimasta, yhdessä helteisen kesän ja vehreän mökkipihan kanssa, inspiroivat minua pitkästä aikaa tekemään uusia maalauksia taidevalokuvien rinnalle.

Olin jo hieman aiemmin aloittanut maalaamisen tutuilla akvarelleilla, mutta turhauduin, kun kädenjälki oli kadoksissa ja työt eivät tuntuneet omilta. Vaihdoin siksi akryylimaalaukseen, jota en ollut juuri koskaan harrastanut, jolloin minulla ei ollut niin paljon vertailupohjaa entiseen. Oli hämmentävää huomata kuinka taidot katoavat. Hämmennyksen jälkeen tuli harmitus menetetyistä vuosista. Onneksi kesän aikana maalaaminen alkoi taas sujua ja Vehreä kesä- maalaukset ehtivät näyttelyyn. Itse maalaamisen prosessi oli kyllä koko ajan nautinnollista, mutta lopputulokset eivät tyydyttäneet. Turhautumisen hetkellä on kuitenkin tärkeää jatkaa ja todeta, että nyt syntyy tällaista, mutta mitähän huomenna? 

Eläväinen kahvila 2018