Postikortti Korkeakoskelta

Vaikka opettajan kevät on kiireistä aikaa, sain kuitenkin aloitettua uuden yhteistyöprojektin luonnon hyväksi. Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen (KLYY) avustuksella lähtee ensi viikolla painoon viiden kuvan postikorttisarja Takaisin luontoon-taidevalokuvakokoelmastani. Kortteihin valitut kuvat on kuvattu Korkeakosken luonnonsuojelualueella Tuovilanlahdessa, joka nykyisin on osa Kuopion kaupunkia. Korkeakoski edustaa minulle kaikkea lähtien lapsuuden leikkipaikasta metsässä hiljentymiseen asti. Yli satavuotias vanha metsä on jotain toista, kuin talousmetsä, jota ihminen hoitaa kasvimaan lailla. Vanhassa metsässä puut saavat kaatua ja lahota niille sijoilleen. Kaikelle on arvonsa ja paikkansa luonnon ekosysteemissä. KLYY:n ansiosta tämä mahtava paikka aikoinaan rauhoitettiin ja siksi halusin toimia jollain tapaa yhdistyksen hyväksi.

Valkea pieni leluhevonen vesiputouksen juurella.
Putous

Kuvani eivät ole perinteisiä luontokuvia, vaan eräänlaisia asetelmia luonnossa. Joku näkee niissä leikkiä, osalla lähtee tarinat kulkemaan. Tavallaan jatkan kuvien avulla lapsuuteni leikkejä, mutta otan myös kantaa katoavan luonnon ja lajien sukupuuton puolesta. Pikkueläinten ei ole tarkoitus näyttä oikeilta eläimiltä. Sen lisäksi, että lelut on valittu visuaalisuutensa vuoksi, edustavat ne lajeja, jotka eivät noihin maisemiin oikeasti kuulu. Meillä ei ole vuorikauriita, norsuja tai villihevosia. Ovatko meille tutut villieläimet pian yhtä outoja luonnossa? On surullista lukea, kuinka lapsuudesta tutut eläimet ja kasvit ovatkin yhtäkkiä uhanlaisia tai vaaraantuneita.

Pieni lelupeura jäätyneen maaston päällä.
Kohti talvea

Postikorttien myynnin tuotosta menee 50% luonnon hyväksi KLYY:n kautta. Kortteja voi ostaa kauttani, KLYY:n toimistolta, Korkeakosken Kanjonin kahvilasta sekä Tuovilanlahden Wanhan tietolan kahvilasta. Lisää jälleenmyyjiä etsitään parhaillaan 😉

Tarkkailija

Tässä projektissa on tullut jo opittua kaikkea uutta, mutta siitä lisää myöhemmin. Sitä ennen, muista läheistä katoavalla perinteellä. Lähetä postikortti!

Valtias

Mustikanpoimintaa ja valokuvausta

Kimo laitumella

 Kesällä mustikkametsässä ajattelin, että tavassani marjastaa ja valokuvata on paljon samaa.

 Poimin mustikoita käsin. Poimuri jättää varvut niin ikävän näköisiksi ja roskien siivoamisessa on jälkeenpäin hirveä homma. Käsin poimiminen on mukavan hidasta, eikä yksikään mustikka jää huomaamatta varpujen alle kurkkiessa.  Valokuvaamisessakin olen hieman hidas, sellainen sivusta tarkkailija. Pidän tilanteiden kuvaamisesta, en haluaisi ohjata kuvattavia. Välillä kyllä saatan kuvata ratsukoita ihan vain treenatakseni liikkuvaa kohdetta. Olen myös hieman vanhanaikainen kuvaaja; hyvä kuva tulee suoraan kamerasta. Johtuneeko heikoista kuvankäsittelytaidoista, mutta olen laiska säätämään koneella jälkikäteen. Olen kyllä opetellut ajattelemaan, että kuvankäsittely on itse asiassa ihan samaa, mitä ennen tehtiin pimiössä tuntitolkulla.

 Metsässä saattaa näyttää ensin siltä, ettei missään ole marjan marjaa. Kunnes sitten pysähtyy ja kyykistyy, niin mustikoita onkin maa täynnä. Joskus tulee halu kuvata, mutta kuvauskohde tuntuu puuttuvan. Oikeasti mitä vaan voi kuvata mielenkiintoisesti. Tätä yritän oppilaillenikin opettaa.  Tulee mieleen useampikin kerta, kun olen halunnut kuvata hevosia laitumella. Niillä on kuitenkin tapana kulkea turpa ruohossa, eikä suinkaan laukata harjat hulmuten kuvauksellisesti aamuauringossa. Ehkä parhaan hevoskuvani olen kuitenkin ottanut  tilanteessa, jossa hevoset olivat kerääntyneet keskipäivällä lantalan eteen varjoa pitämään ja kaikki tuntuivat vain nukkuvan.

Suomenhevosen harja

 Mustikoita ei kannata sateessa poimia. Marjat ovat märkiä ja niin on peffakin, kun en sitä poimuria käytä. Olen myös valokuvaajana mukavuudenhaluinen. Ihailen valokuvaajia, jotka vangitsevat aamunsarastuksen (silloin nukun) tai kesäyön täysikuun (nukun silloinkin). Joka kevät päätän, että nyt tänä kesänä valvon yön metsässä ja koen hienoja hetkiä kamerani kanssa. Sitten muistan hyttyset. Niitä on tarpeeksi päivälläkin. Siksi ihailenkin luontokuvaajia, kuten Heikki Willamoa, jotka jaksavat istua kuvauskojussa jopa useamman vuorokauden karhua odotellessa, eihän niissä kojuissa ole vessaakaan. Kiitos heille, että tiedän kuinka hieno ja monipuolinen luonto Suomessa on!

 Kun mustikoita saa käsin poimimalla kerättyä litran kahdessa tunnissa ja mehustamisesta jäävää määrää ei kannata edes mainita, niin mieleen hiipii ajatus, että onko tässä mitään järkeä. Kun on voittanut mukavuudenhalunsa ja kuvannut hyttysiä uhmaten pikkueläinleluja metsässä omaksi ilokseen, niin tiedän, että näin kiva juttu ei voi olla turhaa. Ja siellä mustikkametsässä alkaa muuten ajatus virtaamaan ja uusia ideoita syntymään.

Valinnan vaikeus

Digikuvaaminen on helppoa, koska kuvia voi kuvaushetkellä ottaa loputtomasti. Kun aloitin valokuvaamisen, niin filmikameralla tuli kuvata säästellen. Ennen laukaisijan painamista aihetta ja parasta kuvakulmaa harkittiin huolella. Nyt voin ottaa samasta kohteesta vaikka kymmenen kuvaa vaihtaen kuvakulmaa, kuvakokoa ja valaistusta. Olettaen, että kohde pysyy paikallaan 🙂

Tästä seuraa usein itselleni valinnan vaikeus koneen äärellä. Kuinka valita kymmenestä se yksi paras? Selkeästi huonot on vielä helppo karsia, mutta entä kun kuvissa on vain pieniä muutoksia? Itse en ole myöskään yhden tien kulkija, vaan pidän monenlaisesta.  Psykologi Barry Schwartz puhuu valinnanvapauden paradoksista. Yksinkertaistaen meitä ihmisiä on kahdenlaisia, mitä valinnan vaikeuteen tai vapauteen tulee. Tyytyjät ovat onnellisia valinnoistaan, eivätkä jää märehtimään muita vaihtoehtoja. Maksimoija haluaa aina parhaan ja valinnan tehtyäänkin miettii, valitsiko sittenkin väärin. Minusta kaverin annos ravintolassa näyttää yleensä paremmalle, joten tiedän olevani maksimoija…

Otan kuvaushetkellä runsaasti kuvia, koska ajattelen tekeväni valinnan sitten myöhemmin. Kuvien karsinta on kuitenkin jokseenkin ahdistavaa niiden suuren määrän kanssa. Puhumattakaan siitä, että kuvaan yhdessäkin samassa paikassa joka vuosi. Nyt olen tilanteessa, että koneelleni ei enää mahdu enempää kuvia. Voisin toki siirtää kuvani pilvipalveluun tai ulkoisille kovalevyille. Samalla kuitenkin vain lykkäisin tätä valinnan vaikeuttani. Olen siis aloittanut kuvien karsinnan. Tällä hetkellä pohdin vuonna 2014 kuvaamaani sudenmarjaa. Kuvia on viisitoista, joista tässä esittelen muutaman suoraan kamerasta. Jonkun mielestä suurin osa näyttää samanlaisilta, mutta avaan kuvien eroja, joihin itse kiinnitän huomiota.

Haluanko vaakakuvan?
Vai haluanko pystykuvan?
Alaviistosta kuvattuna kukka erottuu paremmin.
Tässä taustalla on kiva valopallo, mutta itse kukka ei näytä niin hyvälle.

Vai valitsenko sittenkin kuvan, jossa sudenmarjan kukka on kuvattu suoraan yläpuolelta? Alkaisinko rajaamaan? Tekisinkö neliön vai säilytänkö kuvan alkuperäiset mittasuhteet? Jos kiinnostaa, mihin tulokseen tulin, niin käy kurkkaamassa Kerran kuvassa-sivuilleni.

Taidenäyttely Klementinan salissa Tuomarinkylän kartanossa

Huhtikuussa avautui Hevoset ja elämäni eläimet  -taidenäyttely Helsingissä historiallisissa puitteissa. Tuomarinkylän kartanon päärakennuksessa sijaitsi vuosikausia Helsingin kaupungin museo, mutta museon lakkauttamisen jälkeen tila on  hakenut muotoaan. Talvella tähän hienoon rakennukseen muutti useamman vuoden eri puolilla Helsinkiä toiminut Taidekoulu Alfa-Art  ja helmikuussa talossa avautui myös ensimmäinen taidenäyttely.  Klementiinan salin kaksi huonetta toimii näyttelytilana, yhdessä huoneessa pyörii popup-myymälä ja muu tila on taidekoulun käytössä.

Tässä kyseisessä näyttelyssä minulta on esillä yhteensä kymmenen valokuvaa sarjoista Takaisin luontoon sekä Mystinen hevonen.

Oli hieman jännittävää viedä töitä näyttelyyn, jonka muista töistä minulla ei ollut etukäteen tietoa. Näyttely on siis ryhmänäyttely, joka tarkoittaa, että esillä on töitä eri taiteilijoilta. Vielä kun itse en päässyt osallistumaan näyttelyn ripustukseen, niin oli mielenkiintoista mennä katsomaan, kuinka Maarit Björkman-Väliahdet oli näyttelyn ripustuksen toteuttanut. Takaisin luontoon -kuvat oli sijoitettu isoon saliin kahdelle eri seinälle. Kollaasimaiset kuvat taas olivat pienemmässä huoneessa. Ne sopivatkin paremmin tämän huoneen tunnelmaan ja vanhaan tapettiin, koska olin kehystänyt kuvat kaikki erilaisiin kirpputoreilta kerättyihin vanhoihin kehyksiin.

Taiteilija itse Klementinan salin näyttelyn avajaisissa, kuvaaja Maarit Björkman-Väliahdet

Oli hauskaa saada töitä esille juuri tähän paikkaan. Itselleni Tuomarinkartanon mäki oli arkea 14 vuoden ajan vielä muutama vuosi sitten. Omia hevosia on paikan yksityistallissa ollut parhaillaan kaksikin kappaletta ja opiskeluaikoina tein myös jonkin verran tallimestarin tuurauksia. Olikin nostalgista palata tuttuun pihapiiriin nyt kuitenkin aivan eri roolissa. Muistan erään kerran, kun talutin hevosta tarhasta talliin ja minulla oli päällä vihreä öljykangastakki sekä kalastajanlakki-tyyppinen kesähattu. Vastaan käveli pieni lapsi äitinsä kanssa. Minut nähdessään lapsi huudahti: “Kato äiti! Nuuskamuikkunen!” Tällä kertaa päädyin kukkapantoineni avajaisissa japanilaisturistin kuvattavaksi 🙂