Ajankohtaista

Julkaistu

Toiminimen perustaminen sivutoimisena yrittäjänä

sininen kirahvi käävän päällä

Kuinka toiminimen perustaminen tuli itselleni ajankohtaiseksi?

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, kesällä 2019 olin tilanteessa, missä omistin laatikkokaupalla postikortteja, jotka odottivat uusia omistajia. Mukavuudenhaluisena ihmisenä torille myyjäksi lähteminen ei houkuttanut, koska torille oli pitkä matka ja Suomen kesä epävakaa. Oli siis löydettävä jälleenmyyjiä. Oli siis perustettava jonkin sortin firma, jotta toiset firmat ostaisivat minulta tuotteita.

Osakeyhtiön perustaminen on nykyisin helpottunut, koska pääomaa ei enää tarvita. Se tuntui kuitenkin turhan järeälle hankkeelle Takaisin luontoon -hyväntekeväisyyspostikortteja varten. Nykyisin on myös monenlaista palvelua ns. kevytyrittäjyyden uralla, jolloin ei tarvitse itse huolehtia esim. verojen maksamisesta. Koska kuitenkin tykkään opetella uusia asioita, päätin perustaa saman tien oman toiminimen.

Toiminimen perustaminen on helppoa. Netti on pullollaan ohjeita toiminimen perustamiseen. Yritä.fi- sivustot sekä Yrityksen perustaminen.net-sivustot olivat molemmat itselleni hyödyllisiä tiedonlähteitä ja niiden avulla sain toiminimen käyntiin.

Toiminimiyrittämisen aloittaminen on edullista. Kaupparekisteriin ilmoittautuminen maksaa sähköisesti 60e. Sekään ei ole välttämätöntä, mutta suotavaa. Toiminimen verotus on myös yksinkertaista, etenkin pienellä bisneksellä. Sinun rahasi ovat myös toiminimen rahoja 😉 Koska olen päätoiminen opettaja, niin oletan, että yrittäjyydelle ei tule tulevaisuudessakaan olemaan paljoa aikaa ja toiminta pysyy pienenä. Siksikin toiminimi tuntui järkevälle vaihtoehdolle.

Arvonlisäveroa tarvitsee maksaa vasta 10 000 e ylittävältä summalta. Jos ilmottaudut kuitenkin arvonlisävelvolliseksi, voit vähentää alvit verotuksessa. Itse päätin lähteä saman tien tähänkin kelkkaan, niin kaupankäynti jälleenmyyjien kanssa on selkeämpää.

Itselleni eniten päänvaivaa aiheutti toiminimen nimen valinta. Valokuviin keskittyvät sivuni olivat aiemmin toimineet Kuvasavo -nimellä ja nykyiset nettisivut taas Kerran kuvassa -nimellä. Toisaalta olisin halunnut nimen olevan Kerran tai Kerran.fi, koska molemmat olivat lyhyitä ja helppoja muistaa. Nämä eivät kuitenkaan menneet kaupparekisteristä läpi, vaan nimeksi valikoitui lopulta Kerran kuvassa. Siihenkin olen kyllä ollut tyytyväinen.

Vaikka olo on ajoittain kuin vieraalla planeetalla näissä yrityskuvioissa, niin nykyisin ainakin ymmärrän paljon paremmin, kuinka tuotteen hinta muodostuu ja minkä verran siitä jää tekijälle käteen. Arvostan yksityisyrittäjiä nyt vielä enemmän, kuin ennen toiminimen perustamista. Arvostan myös enemmän työtäni opettajana ja sen mukana tuomaa taloudellista vakautta. Omalla stressinsietokyvylläni ihan kokopäiväinen yrittäjyys ei taitaisi olla se paras vaihtoehto.

Julkaistu

Postikortti Korkeakoskelta luonnonsuojeluun

Vaikka opettajan kevät on kiireistä aikaa, sain kuitenkin aloitettua uuden yhteistyöprojektin luonnon hyväksi. Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen (KLYY) avustuksella lähtee ensi viikolla painoon viiden kuvan postikorttisarja Takaisin luontoon-taidevalokuvakokoelmastani. Kortteihin valitut kuvat on kuvattu Korkeakosken luonnonsuojelualueella Tuovilanlahdessa, joka nykyisin on osa Kuopion kaupunkia. Korkeakoski edustaa minulle kaikkea lähtien lapsuuden leikkipaikasta metsässä hiljentymiseen asti. Yli satavuotias vanha metsä on jotain toista, kuin talousmetsä, jota ihminen hoitaa kasvimaan lailla. Vanhassa metsässä puut saavat kaatua ja lahota niille sijoilleen. Kaikelle on arvonsa ja paikkansa luonnon ekosysteemissä. KLYY:n ansiosta tämä mahtava paikka aikoinaan rauhoitettiin ja siksi halusin toimia jollain tapaa yhdistyksen hyväksi.

Valkea pieni leluhevonen vesiputouksen juurella.
Putous

Kuvani eivät ole perinteisiä luontokuvia, vaan eräänlaisia asetelmia luonnossa. Joku näkee niissä leikkiä, osalla lähtee tarinat kulkemaan. Tavallaan jatkan kuvien avulla lapsuuteni leikkejä, mutta otan myös kantaa katoavan luonnon ja lajien sukupuuton puolesta. Pikkueläinten ei ole tarkoitus näyttä oikeilta eläimiltä. Sen lisäksi, että lelut on valittu visuaalisuutensa vuoksi, edustavat ne lajeja, jotka eivät noihin maisemiin oikeasti kuulu. Meillä ei ole vuorikauriita, norsuja tai villihevosia. Ovatko meille tutut villieläimet pian yhtä outoja luonnossa? On surullista lukea, kuinka lapsuudesta tutut eläimet ja kasvit ovatkin yhtäkkiä uhanlaisia tai vaaraantuneita.

Pieni lelupeura jäätyneen maaston päällä.
Kohti talvea

Postikorttien myynnin tuotosta menee 100 % Suomen luonnonsuojeluliitolle. Kortteja voi ostaa nettikaupastani, Luonnonsuojeluliiton Luontokaupasta sekä kesäisin Taika Putiikista Pielavedeltä.

Tarkkailija

Tässä projektissa on tullut jo opittua kaikkea uutta, mutta siitä lisää myöhemmin. Sitä ennen, muista läheistä katoavalla perinteellä. Lähetä postikortti!

Valtias

Julkaistu

Mustikanpoimintaa ja valokuvausta

Kimo laitumella

 Kesällä mustikkametsässä ajattelin, että tavassani marjastaa ja valokuvata on paljon samaa.

 Poimin mustikoita käsin. Poimuri jättää varvut niin ikävän näköisiksi ja roskien siivoamisessa on jälkeenpäin hirveä homma. Käsin poimiminen on mukavan hidasta, eikä yksikään mustikka jää huomaamatta varpujen alle kurkkiessa.  Valokuvaamisessakin olen hieman hidas, sellainen sivusta tarkkailija. Pidän tilanteiden kuvaamisesta, en haluaisi ohjata kuvattavia. Välillä kyllä saatan kuvata ratsukoita ihan vain treenatakseni liikkuvaa kohdetta. Olen myös hieman vanhanaikainen kuvaaja; hyvä kuva tulee suoraan kamerasta. Johtuneeko heikoista kuvankäsittelytaidoista, mutta olen laiska säätämään koneella jälkikäteen. Olen kyllä opetellut ajattelemaan, että kuvankäsittely on itse asiassa ihan samaa, mitä ennen tehtiin pimiössä tuntitolkulla.

 Metsässä saattaa näyttää ensin siltä, ettei missään ole marjan marjaa. Kunnes sitten pysähtyy ja kyykistyy, niin mustikoita onkin maa täynnä. Joskus tulee halu kuvata, mutta kuvauskohde tuntuu puuttuvan. Oikeasti mitä vaan voi kuvata mielenkiintoisesti. Tätä yritän oppilaillenikin opettaa.  Tulee mieleen useampikin kerta, kun olen halunnut kuvata hevosia laitumella. Niillä on kuitenkin tapana kulkea turpa ruohossa, eikä suinkaan laukata harjat hulmuten kuvauksellisesti aamuauringossa. Ehkä parhaan hevoskuvani olen kuitenkin ottanut  tilanteessa, jossa hevoset olivat kerääntyneet keskipäivällä lantalan eteen varjoa pitämään ja kaikki tuntuivat vain nukkuvan.

Suomenhevosen harja

 Mustikoita ei kannata sateessa poimia. Marjat ovat märkiä ja niin on peffakin, kun en sitä poimuria käytä. Olen myös valokuvaajana mukavuudenhaluinen. Ihailen valokuvaajia, jotka vangitsevat aamunsarastuksen (silloin nukun) tai kesäyön täysikuun (nukun silloinkin). Joka kevät päätän, että nyt tänä kesänä valvon yön metsässä ja koen hienoja hetkiä kamerani kanssa. Sitten muistan hyttyset. Niitä on tarpeeksi päivälläkin. Siksi ihailenkin luontokuvaajia, kuten Heikki Willamoa, jotka jaksavat istua kuvauskojussa jopa useamman vuorokauden karhua odotellessa, eihän niissä kojuissa ole vessaakaan. Kiitos heille, että tiedän kuinka hieno ja monipuolinen luonto Suomessa on!

 Kun mustikoita saa käsin poimimalla kerättyä litran kahdessa tunnissa ja mehustamisesta jäävää määrää ei kannata edes mainita, niin mieleen hiipii ajatus, että onko tässä mitään järkeä. Kun on voittanut mukavuudenhalunsa ja kuvannut hyttysiä uhmaten pikkueläinleluja metsässä omaksi ilokseen, niin tiedän, että näin kiva juttu ei voi olla turhaa. Ja siellä mustikkametsässä alkaa muuten ajatus virtaamaan ja uusia ideoita syntymään.

Julkaistu

Digiloikkaaja tiputtaa puomin

Digiloikka, tuo mystinen termi, on muotia omalla alallani eli opetuksessa. Asioiden pitää tapahtua sähköisesti, jotta niitä voidaan säilöä ja analysoida. Koska voiko oppia, jos oppimispolkua ei voi todentaa? No, todellakin! Mutta ei siitä nyt enempää.

Henkilökohtainen digiloikkani alkoi Pudasjärven maatalousopilaitoksessa. Muistan piirtäneeni kaloja jollain ohjelmalla, jolla tehtiin lähinnä ympyröitä, mustavalkoisia sellaisia tietenkin. Tehtiin me varmaan muutakin, mutta ei ole jäänyt mieleen. Sen sijaan muistan kuinka vaikeaa oli moottorisahan käynnistys tai kuinka hevonen valjastettiin reen eteen.

Taideteollisessa korkeakoulussa esiteltiin korppu ja lerppu, ne olivat aika kalliita opiskelijalle. Internetissä oli lähinnä tekstiä. Opin ohjelmoimaan sivun, jossa oli ottamani valokuva ja Pentti Saarikosken runo. Se oli mahtavaa, mutta siihen se sitten jäikin. Koneita ei vielä silloin käytetty kuvankäsittelyyn tai editointiin.

Parisuhde-etuna olen sittemmin tutustunut tietokoneisiin. Olen opetellut itsekseni tekstin- ja kuvankäsittelyohjelmat. Aloittaessani opettajana yläasteella, opettajia vielä koulutettiin ohjelmien käyttöön. Oli ihan mahtavaa päästä kurssille, jossa oli asiansa osaava opettaja. Digiloikan myötä opetusalalla nämä kurssit lopetettiin. Tilalle on tullut työpajoja, joissa voit mennä kokeilemalla kehittymään muiden osaamattomien kanssa.

Sitkeästi yritän digiloikata ja nähdä homman etuja. Ehkä ainakin omat aivot pysyvät virkeänä kaiken tämän keskellä. Näiden kotisivujen tekokin on ollut pitkä prosessi. Kurssin (itse maksetun) kävin tuplasti, kun tässä iässä ei tunnu tieto jäävän päähän ihan helpolla. Tänään olen taas turhautunut, kun eräskin kurssilla opittu, ei toimikkaan omalla koneella. Sanon vaan, että voihan SEO…

Esteratsastuksen lopetin jo vuosia sitten, kun en koskaan oppinut näkemään oikeaa lähestymistä esteille. Digiloikkaa en voi lopettaa, vaikka puomit kuinka kolisevat ja virhepisteitä kertyy. Tiedänpähän ainakin miltä oppilaasta tuntuu, kun jokin ei onnistu, vaikka kuinka yrittää. Onneksi silloin voi etsiä kiertoteitä tai löytää hyvän opettajan 🙂

Ratsukko ylittämässä estettä takaapäin kuvattuna,
Kuvan sujuvasti esteen ylittävä ratsukko ei liity tapaukseen.

PS: SEOkin alkoi sujumaan parin päivän tauon jälkeen. Joskus auttaa, kun ongelmaa katsoo tuorein silmin.

Julkaistu

Valinnan vaikeus

Digikuvaaminen on helppoa, koska kuvia voi kuvaushetkellä ottaa loputtomasti. Kun aloitin valokuvaamisen, niin filmikameralla tuli kuvata säästellen. Ennen laukaisijan painamista aihetta ja parasta kuvakulmaa harkittiin huolella. Nyt voin ottaa samasta kohteesta vaikka kymmenen kuvaa vaihtaen kuvakulmaa, kuvakokoa ja valaistusta. Olettaen, että kohde pysyy paikallaan 🙂

Tästä seuraa usein itselleni valinnan vaikeus koneen äärellä. Kuinka valita kymmenestä se yksi paras? Selkeästi huonot on vielä helppo karsia, mutta entä kun kuvissa on vain pieniä muutoksia? Itse en ole myöskään yhden tien kulkija, vaan pidän monenlaisesta.  Psykologi Barry Schwartz puhuu valinnanvapauden paradoksista. Yksinkertaistaen meitä ihmisiä on kahdenlaisia, mitä valinnan vaikeuteen tai vapauteen tulee. Tyytyjät ovat onnellisia valinnoistaan, eivätkä jää märehtimään muita vaihtoehtoja. Maksimoija haluaa aina parhaan ja valinnan tehtyäänkin miettii, valitsiko sittenkin väärin. Minusta kaverin annos ravintolassa näyttää yleensä paremmalle, joten tiedän olevani maksimoija…

Otan kuvaushetkellä runsaasti kuvia, koska ajattelen tekeväni valinnan sitten myöhemmin. Kuvien karsinta on kuitenkin jokseenkin ahdistavaa niiden suuren määrän kanssa. Puhumattakaan siitä, että kuvaan yhdessäkin samassa paikassa joka vuosi. Nyt olen tilanteessa, että koneelleni ei enää mahdu enempää kuvia. Voisin toki siirtää kuvani pilvipalveluun tai ulkoisille kovalevyille. Samalla kuitenkin vain lykkäisin tätä valinnan vaikeuttani. Olen siis aloittanut kuvien karsinnan. Tällä hetkellä pohdin vuonna 2014 kuvaamaani sudenmarjaa. Kuvia on viisitoista, joista tässä esittelen muutaman suoraan kamerasta. Jonkun mielestä suurin osa näyttää samanlaisilta, mutta avaan kuvien eroja, joihin itse kiinnitän huomiota.

Haluanko vaakakuvan?
Vai haluanko pystykuvan?
Alaviistosta kuvattuna kukka erottuu paremmin.
Tässä taustalla on kiva valopallo, mutta itse kukka ei näytä niin hyvälle.

Vai valitsenko sittenkin kuvan, jossa sudenmarjan kukka on kuvattu suoraan yläpuolelta? Alkaisinko rajaamaan? Tekisinkö neliön vai säilytänkö kuvan alkuperäiset mittasuhteet? Jos kiinnostaa, mihin tulokseen tulin, niin käy kurkkaamassa luontokuviani valokuvausosiossa.