Mustikanpoimintaa ja valokuvausta

Kimo laitumella

 Kesällä mustikkametsässä ajattelin, että tavassani marjastaa ja valokuvata on paljon samaa.

 Poimin mustikoita käsin. Poimuri jättää varvut niin ikävän näköisiksi ja roskien siivoamisessa on jälkeenpäin hirveä homma. Käsin poimiminen on mukavan hidasta, eikä yksikään mustikka jää huomaamatta varpujen alle kurkkiessa.  Valokuvaamisessakin olen hieman hidas, sellainen sivusta tarkkailija. Pidän tilanteiden kuvaamisesta, en haluaisi ohjata kuvattavia. Välillä kyllä saatan kuvata ratsukoita ihan vain treenatakseni liikkuvaa kohdetta. Olen myös hieman vanhanaikainen kuvaaja; hyvä kuva tulee suoraan kamerasta. Johtuneeko heikoista kuvankäsittelytaidoista, mutta olen laiska säätämään koneella jälkikäteen. Olen kyllä opetellut ajattelemaan, että kuvankäsittely on itse asiassa ihan samaa, mitä ennen tehtiin pimiössä tuntitolkulla.

 Metsässä saattaa näyttää ensin siltä, ettei missään ole marjan marjaa. Kunnes sitten pysähtyy ja kyykistyy, niin mustikoita onkin maa täynnä. Joskus tulee halu kuvata, mutta kuvauskohde tuntuu puuttuvan. Oikeasti mitä vaan voi kuvata mielenkiintoisesti. Tätä yritän oppilaillenikin opettaa.  Tulee mieleen useampikin kerta, kun olen halunnut kuvata hevosia laitumella. Niillä on kuitenkin tapana kulkea turpa ruohossa, eikä suinkaan laukata harjat hulmuten kuvauksellisesti aamuauringossa. Ehkä parhaan hevoskuvani olen kuitenkin ottanut  tilanteessa, jossa hevoset olivat kerääntyneet keskipäivällä lantalan eteen varjoa pitämään ja kaikki tuntuivat vain nukkuvan.

Suomenhevosen harja

 Mustikoita ei kannata sateessa poimia. Marjat ovat märkiä ja niin on peffakin, kun en sitä poimuria käytä. Olen myös valokuvaajana mukavuudenhaluinen. Ihailen valokuvaajia, jotka vangitsevat aamunsarastuksen (silloin nukun) tai kesäyön täysikuun (nukun silloinkin). Joka kevät päätän, että nyt tänä kesänä valvon yön metsässä ja koen hienoja hetkiä kamerani kanssa. Sitten muistan hyttyset. Niitä on tarpeeksi päivälläkin. Siksi ihailenkin luontokuvaajia, kuten Heikki Willamoa, jotka jaksavat istua kuvauskojussa jopa useamman vuorokauden karhua odotellessa, eihän niissä kojuissa ole vessaakaan. Kiitos heille, että tiedän kuinka hieno ja monipuolinen luonto Suomessa on!

 Kun mustikoita saa käsin poimimalla kerättyä litran kahdessa tunnissa ja mehustamisesta jäävää määrää ei kannata edes mainita, niin mieleen hiipii ajatus, että onko tässä mitään järkeä. Kun on voittanut mukavuudenhalunsa ja kuvannut hyttysiä uhmaten pikkueläinleluja metsässä omaksi ilokseen, niin tiedän, että näin kiva juttu ei voi olla turhaa. Ja siellä mustikkametsässä alkaa muuten ajatus virtaamaan ja uusia ideoita syntymään.

Digiloikkaaja tiputtaa puomin

Digiloikka, tuo mystinen termi, on muotia omalla alallani eli opetuksessa. Asioiden pitää tapahtua sähköisesti, jotta niitä voidaan säilöä ja analysoida. Koska voiko oppia, jos oppimispolkua ei voi todentaa? No, todellakin! Mutta ei siitä nyt enempää.

Henkilökohtainen digiloikkani alkoi Pudasjärven maatalousopilaitoksessa. Muistan piirtäneeni kaloja jollain ohjelmalla, jolla tehtiin lähinnä ympyröitä, mustavalkoisia sellaisia tietenkin. Tehtiin me varmaan muutakin, mutta ei ole jäänyt mieleen. Sen sijaan muistan kuinka vaikeaa oli moottorisahan käynnistys tai kuinka hevonen valjastettiin reen eteen.

Taideteollisessa korkeakoulussa esiteltiin korppu ja lerppu, ne olivat aika kalliita opiskelijalle. Internetissä oli lähinnä tekstiä. Opin ohjelmoimaan sivun, jossa oli ottamani valokuva ja Pentti Saarikosken runo. Se oli mahtavaa, mutta siihen se sitten jäikin. Koneita ei vielä silloin käytetty kuvankäsittelyyn tai editointiin.

Parisuhde-etuna olen sittemmin tutustunut tietokoneisiin. Olen opetellut itsekseni tekstin- ja kuvankäsittelyohjelmat. Aloittaessani opettajana yläasteella, opettajia vielä koulutettiin ohjelmien käyttöön. Oli ihan mahtavaa päästä kurssille, jossa oli asiansa osaava opettaja. Digiloikan myötä opetusalalla nämä kurssit lopetettiin. Tilalle on tullut työpajoja, joissa voit mennä kokeilemalla kehittymään muiden osaamattomien kanssa.

Sitkeästi yritän digiloikata ja nähdä homman etuja. Ehkä ainakin omat aivot pysyvät virkeänä kaiken tämän keskellä. Näiden kotisivujen tekokin on ollut pitkä prosessi. Kurssin (itse maksetun) kävin tuplasti, kun tässä iässä ei tunnu tieto jäävän päähän ihan helpolla. Tänään olen taas turhautunut, kun eräskin kurssilla opittu, ei toimikkaan omalla koneella. Sanon vaan, että voihan SEO…

Esteratsastuksen lopetin jo vuosia sitten, kun en koskaan oppinut näkemään oikeaa lähestymistä esteille. Digiloikkaa en voi lopettaa, vaikka puomit kuinka kolisevat ja virhepisteitä kertyy. Tiedänpähän ainakin miltä oppilaasta tuntuu, kun jokin ei onnistu, vaikka kuinka yrittää. Onneksi silloin voi etsiä kiertoteitä tai löytää hyvän opettajan 🙂

Ratsukko ylittämässä estettä takaapäin kuvattuna,
Kuvan sujuvasti esteen ylittävä ratsukko ei liity tapaukseen.

PS: SEOkin alkoi sujumaan parin päivän tauon jälkeen. Joskus auttaa, kun ongelmaa katsoo tuorein silmin.

Valinnan vaikeus

Digikuvaaminen on helppoa, koska kuvia voi kuvaushetkellä ottaa loputtomasti. Kun aloitin valokuvaamisen, niin filmikameralla tuli kuvata säästellen. Ennen laukaisijan painamista aihetta ja parasta kuvakulmaa harkittiin huolella. Nyt voin ottaa samasta kohteesta vaikka kymmenen kuvaa vaihtaen kuvakulmaa, kuvakokoa ja valaistusta. Olettaen, että kohde pysyy paikallaan 🙂

Tästä seuraa usein itselleni valinnan vaikeus koneen äärellä. Kuinka valita kymmenestä se yksi paras? Selkeästi huonot on vielä helppo karsia, mutta entä kun kuvissa on vain pieniä muutoksia? Itse en ole myöskään yhden tien kulkija, vaan pidän monenlaisesta.  Psykologi Barry Schwartz puhuu valinnanvapauden paradoksista. Yksinkertaistaen meitä ihmisiä on kahdenlaisia, mitä valinnan vaikeuteen tai vapauteen tulee. Tyytyjät ovat onnellisia valinnoistaan, eivätkä jää märehtimään muita vaihtoehtoja. Maksimoija haluaa aina parhaan ja valinnan tehtyäänkin miettii, valitsiko sittenkin väärin. Minusta kaverin annos ravintolassa näyttää yleensä paremmalle, joten tiedän olevani maksimoija…

Otan kuvaushetkellä runsaasti kuvia, koska ajattelen tekeväni valinnan sitten myöhemmin. Kuvien karsinta on kuitenkin jokseenkin ahdistavaa niiden suuren määrän kanssa. Puhumattakaan siitä, että kuvaan yhdessäkin samassa paikassa joka vuosi. Nyt olen tilanteessa, että koneelleni ei enää mahdu enempää kuvia. Voisin toki siirtää kuvani pilvipalveluun tai ulkoisille kovalevyille. Samalla kuitenkin vain lykkäisin tätä valinnan vaikeuttani. Olen siis aloittanut kuvien karsinnan. Tällä hetkellä pohdin vuonna 2014 kuvaamaani sudenmarjaa. Kuvia on viisitoista, joista tässä esittelen muutaman suoraan kamerasta. Jonkun mielestä suurin osa näyttää samanlaisilta, mutta avaan kuvien eroja, joihin itse kiinnitän huomiota.

Haluanko vaakakuvan?
Vai haluanko pystykuvan?
Alaviistosta kuvattuna kukka erottuu paremmin.
Tässä taustalla on kiva valopallo, mutta itse kukka ei näytä niin hyvälle.

Vai valitsenko sittenkin kuvan, jossa sudenmarjan kukka on kuvattu suoraan yläpuolelta? Alkaisinko rajaamaan? Tekisinkö neliön vai säilytänkö kuvan alkuperäiset mittasuhteet? Jos kiinnostaa, mihin tulokseen tulin, niin käy kurkkaamassa luontokuviani valokuvausosiossa.

Minkä kerran oppii, sen voi myös unohtaa…

Moni taito vaatii treenausta ja toistoa. Opittuja juttuja täytyy myös ylläpitää ja kerrata, muuten taidot voivat ruostua.

Opiskellessani Taideteollisessa korkeakoulussa (nykyinen Aalto yliopisto) tykkäsin todella paljon maalaamisesta ja valokuvaus jäi vuosiksi taka-alalle.

Kaikkien mahdollisten maalauskurssien lisäksi onnistuin saamaan itseni myös maalauksen painotukseen, vaikka minulla oli jo tekninen työ sivuaineena. Taikissa oli loistavia taideopettajia ja sain paljon arvokasta oppia materiaaleista ja ilmaisusta. Valmistuminen kuitenkin kesti ja kesti, kunnes keksin lahjoa itseni valmistumisen jälkeen elämäni ensimmäisellä omalla hevosella. Yhtäkkiä kirjoitustyö alkoikin maistua ja valmistuin taidekasvattajaksi. Oman hevosen ja sekä Vantaan että Espoon kuvataidekoulussa opettamisen jälkeen, ei sitten omalle taiteelliselle työlle enää löytynytkään aikaa ja maalaaminen jäi.

Tänä kesänä 2018 sain mahdollisuuden viedä valokuviani Takaisin luontoon-sarjasta esille Kuopion museokorttelin kahvilaan. Paikassa toimi Eläväinen kahvila, joka tarjosi vegaanista ja gluteenitonta ruokaa. Kahvilan pitäjän ajatukset ruuan parantavasta voimasta, yhdessä helteisen kesän ja vehreän mökkipihan kanssa, inspiroivat minua pitkästä aikaa tekemään uusia maalauksia taidevalokuvien rinnalle.

Olin jo hieman aiemmin aloittanut maalaamisen tutuilla akvarelleilla, mutta turhauduin, kun kädenjälki oli kadoksissa ja työt eivät tuntuneet omilta. Vaihdoin siksi akryylimaalaukseen, jota en ollut juuri koskaan harrastanut, jolloin minulla ei ollut niin paljon vertailupohjaa entiseen. Oli hämmentävää huomata kuinka taidot katoavat. Hämmennyksen jälkeen tulei harmitus menetetyistä vuosista. Onneksi kesän aikana maalaaminen alkoi taas sujua ja Vehreä kesä- maalaukset ehtivät näyttelyyn. Itse maalaamisen prosessi oli kyllä koko ajan nautinnollista, mutta lopputulokset eivät tyydyttäneet. Turhautumisen hetkellä on kuitenkin tärkeää jatkaa ja todeta, että nyt syntyy tällaista, mutta mitähän huomenna? 

Eläväinen kahvila 2018

Taidenäyttely Klementinan salissa Tuomarinkylän kartanossa

Huhtikuussa avautui Hevoset ja elämäni eläimet  -taidenäyttely Helsingissä historiallisissa puitteissa. Tuomarinkylän kartanon päärakennuksessa sijaitsi vuosikausia Helsingin kaupungin museo, mutta museon lakkauttamisen jälkeen tila on  hakenut muotoaan. Talvella tähän hienoon rakennukseen muutti useamman vuoden eri puolilla Helsinkiä toiminut Taidekoulu Alfa-Art  ja helmikuussa talossa avautui myös ensimmäinen taidenäyttely.  Klementiinan salin kaksi huonetta toimii näyttelytilana, yhdessä huoneessa pyörii popup-myymälä ja muu tila on taidekoulun käytössä.

Tässä kyseisessä näyttelyssä minulta on esillä yhteensä kymmenen valokuvaa sarjoista Takaisin luontoon sekä Mystinen hevonen.

Oli hieman jännittävää viedä töitä näyttelyyn, jonka muista töistä minulla ei ollut etukäteen tietoa. Näyttely on siis ryhmänäyttely, joka tarkoittaa, että esillä on töitä eri taiteilijoilta. Vielä kun itse en päässyt osallistumaan näyttelyn ripustukseen, niin oli mielenkiintoista mennä katsomaan, kuinka Maarit Björkman-Väliahdet oli näyttelyn ripustuksen toteuttanut. Takaisin luontoon -kuvat oli sijoitettu isoon saliin kahdelle eri seinälle. Kollaasimaiset kuvat taas olivat pienemmässä huoneessa. Ne sopivatkin paremmin tämän huoneen tunnelmaan ja vanhaan tapettiin, koska olin kehystänyt kuvat kaikki erilaisiin kirpputoreilta kerättyihin vanhoihin kehyksiin.

Taiteilija itse Klementinan salin näyttelyn avajaisissa, kuvaaja Maarit Björkman-Väliahdet

Oli hauskaa saada töitä esille juuri tähän paikkaan. Itselleni Tuomarinkartanon mäki oli arkea 14 vuoden ajan vielä muutama vuosi sitten. Omia hevosia on paikan yksityistallissa ollut parhaillaan kaksikin kappaletta ja opiskeluaikoina tein myös jonkin verran tallimestarin tuurauksia. Olikin nostalgista palata tuttuun pihapiiriin nyt kuitenkin aivan eri roolissa. Muistan erään kerran, kun talutin hevosta tarhasta talliin ja minulla oli päällä vihreä öljykangastakki sekä kalastajanlakki-tyyppinen kesähattu. Vastaan käveli pieni lapsi äitinsä kanssa. Minut nähdessään lapsi huudahti: ”Kato äiti! Nuuskamuikkunen!” Tällä kertaa päädyin kukkapantoineni avajaisissa japanilaisturistin kuvattavaksi 🙂